28.01.2010 Ruaha - Mikumi

28.01.2010 Ruaha - Mikumi

Herätys klo 5.50. Yö meni ihan mukavasti. Nukkumaan menimme jo klo 21. Aluksi oli kamalan kuuma, mutta yöllä hieman helpotti. Pakkasimme tavaramme ja menimme aamiaiselle, joka oli katettu joen rannalla olevaan huvimajaan. Oli oikein mukavaa nauttia aamukahvia ja katsella joen elämää. 

Sitten autonpakkaus ja lähtemään pääsimme 07.45. Ensimmäiset 1 ½ h meni taas mukavasti, mutta sitten puhkesi rengas, tällä kertaa edestä. 

Renkaan vaihto sujui vauhdilla ja se oli hyvä, koska tämän jälkeen alkoi kamala rankkasade. Tie meni vielä pahempaan kuntoon ja hyvä kun autosta eteensä näki. Loppumatkan Iringaan satoi ja sataa edelleen. Odotamme Omarin kanssa paikallisessa baarissa kun oppaamme ja Thomas lähtivät paikkauttamaan rengasta. Mikumin ilta-ajosta ei taida tulla mitään, koska on tullut niin paljon viivytyksiä, mutta sille ei voi mitään, eli hakuna matata.

Renkaan korjauksessa kului reilu tunti. Olihan se ihan kiva katsoa paikallisen baarin menoa, mutta rupesi jo ihmetyttämään missä miehet olivat. Näin länsimaisen ajattelutavan omaavaa ihmistä rupesi viivästyminen hermostuttamaan. Miehet tulivat lopulta ja syykin viivästymiseen selvisi. Täällä laitetaan sähköt poikki kun sataa rankasti. Minkäs sille tekee muuta kuin odottaa sateen loppumista.

Nyt jatkettiin reippaasti matkaa. Tie oli hyvä, matka taittui vauhdikkaasti ja kaikkia hymyilytti. Matkaa Mikumiin oli vielä noin 165 km. Ilo loppui lyhyeen kun noin 10 minuutin vauhdikkaan ajon jälkeen alkoivat helvetilliset tietyöt. Toinen kaista oli pois pelistä ja aina välillä odotettiin jonossa, että vastaantuleva liikenne katkaistiin. Odotukset kestivät aina noin 10 minuuttia ja näitä odotuksia tuli useita. Lisämaustetta ja viivytystä toi mutaan juuttunut rekka ja tieltä suistunut kumollaan oleva polttoainerekka. 

Bensa haisi, mutta paikalla oli vain yksi poliisi. Suomessa koko alue olisi varmaankin eristetty 10 km säteeltä. Nyt lapset ihmettelivät tilannetta ihan muutaman metrin päässä.

Meillä ei ole mukana kuin Ollin kirjassa oleva pieni Tansanian kartta. Luulimme, että tie Iringasta Mikumiin menee suunnilleen suoraan tasangolla, mutta maisemat ovat jylhiä. 

Tie mutkittelee korkealle ja tulee siltä taas alas ja alhaalla tietä seurasi kanjoni jokineen.

Lounaan söimme matkalla jälleen baobabin alla. Ohi käveli äiti lapsineen ja Omar antoi tytölle mehun. Lapsi oli oikein otettu tästä kuuman matkan helpotuksesta. Kun jatkoimme matkaa ja ajoimme heidän ohi, tyttö vilkutti meille erittäin iloisesti. Muutenkin lapset yleensä vilkuttelevat, mutta on joillain ollut kiviäkin kädessä ja yksi näytti takapuolta (housut jalassa), mutta kuitenkin

Baobabin alla syödyn lounaan jälkeen tietyöt loppuivat ja saavuimme Mikumin kylään. Tässä vaiheessa oppaamme kysyi sopiiko meille, että ajamme kaikkine kamoinemme puistoon, mutta sitten kattoa ei saada auki. Kello oli tässä vaiheessa jo 16, joten tämä sopi hyvin. Sama valtatie mitä ajoimme, halkaisee Mikumin puiston. Oli todella outoa ajaa asfalttitiellä ja olla kansallispuiston sisällä. Käännyimme isolta tieltä puiston pohjoispuolen portille ja etukatto aukaistiin. Thomas tuli Marian viereen taakse ja Mikko meni eteen. Nyt myös Thomas ja Omar tulivat puistoajelulle mukaan. 

Ehdimme ajaa puistossa noin 1 ½ h ja näimme ns. normaalit eläimet ja pitkästä aikaa gnuita Täällä ne olivat jo saaneet poikasia. Näimme myös pari harvinaisempaa antilooppia ja leijonan todella kaukana. 

 

Kun olimme lähdössä puistosta, niin kuulimme puiston työntekijöiltä, että ihan lähellä oli nähty kaksi leijonaa. Etsimme niitä hetken, mutta emme löytäneet. Ajoimme pois puistosta ja oppaamme sanoi, että ei mennä vielä majoituspaikkaanne vaan katsotaan hetken tästä valtatien varresta. Tämä kannatti. Noin 50 metriä ajettuamme nuo leijonaurokset löytyivätkin. Ne olivat aivan tien vieressä omituisessa kasassa ja ihmettelimme mitä ne oikein tekevät. Oppaamme sanoi, että tappelulta se näyttää ja hetki sen jälkeen hän huomasi, että leijonat roikkuivat kiinni jonkun antiloopin ruhossa. Toinen perä- ja toinen etupäässä. Tätä kiistelyä kesti aikansa ja kumea jyrinä leijonista kuului. Ei ollut ihan kotikissan kehräystä! Kuului myös toisenlaista jyrinää, nimittäin rekat paahtoivat eteenpäin vain muutaman metrin päästä. Tosin isot kissat olivat niin suuri nähtävyys, että valtatien liikenne hetkittäin jumiutui, kun kaikki jäivät katselemaan tätä "isojen poikien" kiistelyä. No loppujen lopuksi leijonien riita päättyi melkein kristilliseen tasajakoon. Saalis nimittäin katkesi keskeltä kahtia. Kun riita oli näin ratkennut, leijonat jäivät syömään jaettua saalistaan n. 10 metrin päähän toisistaan.

Lähdimme tästä sitten Foxes yhtiön omistamaan Vuma Hills tented campiin. Erittäin hieno paikka kaikkine mukavuuksineen. 

Ruokakin oli ihan ok. Tapasimme myös paikan "isännän" ja "emännän" ja saimme heiltä vahvistusta siihen, että 2 vuoden takainen Selousin majoituspaikkamme Rufiji River camp on siirtynyt Foxes-yhtymän omistukseen. Vanha omistaja italialainen Luigi rakentaa kuulemma uutta lodgea, mutta sen sijainti ei tästä keskustelusta käynyt selville.

Hieno paikka tämä Lodge on, mutta suurin osa asukkaista on "isosta maasta". Toinen asia mikä ihmetyttää on se, että lodgen henkilökunta syöttää keittiöjätteet eläimille ja pääosassa on mesimäyrä (honeybadger) ja genetti. lisäksi bushbaby kävi ensin syömässä puoli kulhoa popcornia pöydästä ja  sen jälkeen paikan isäntä syötti sille vielä banaanin kädestään. Näyttäviä ohjelmanumeroita kyllä, mutta en tiedä onko tuo suotavaa toimintaa kansallispuiston sisällä. 

Nyt kello on jo paljon ja Mikko on nukkunut pitkän aikaa. Taitaa olla päiväkirjanpitäjänkin aika siirtyä yöpuulle vaikka mikäs tässä ollessa ison teltan patiolla öljylampun valossa. Sain myös todistaa vähän pienemmän pedon saalistustaitoa.

Tässä vielä kuva teltan patiosta, tosin vasta seuraavalta aamulta.